Ryhmäopetusta? Musiikissako?
Ryhmäoppimisessa
on paljon sekä hyviä että huonoja puolia. Ryhmässä oppiminen
entisestään kehittää sosiaalisia taitoja, mutta se saattaa myös
turhauttaa toisia opiskelijoita. Toiset kun pitävät enemmän yksin
opiskelemisesta. Itse useimmiten kuulun tähän mieluummin yksin
opiskelevien ryhmään, sillä varsinkin yläasteaikoina
ryhmätyöskentely oli turhauttavaa ja monesti vain laski
motivaatiota. Ryhmässä oppimista voi ajatella myös
verkostoitumisen kannalta, sillä tällöin opiskelijoiden on pakko
olla kontaktissa toistensa kanssa, jota ei välttämättä
normaalissa luento-opetuksessa tapahdu. Lisäksi täytyy nostaa
esille sellainen seikka, että ryhmätyöskentelyssä oppiminen on
laaja-alaisempaa, sillä esittämiään ajatuksia joutuu
argumentoimaan. Toisaalta kuulee toisenlaisia näkökulmia, jotka
edelleen puskevat ajattelemaan.
Opiskelessani
Jyväskylän yliopistossa tällaista ryhmässä oppimista tai
pikemminkin ryhmätyöskentelyä käytettiin melko paljon paitsi
Opettajankoulutuslaitoksella myös pääaineeni venäjän kielen ja
kulttuurin kursseilla. Opettajakoulutuslaitoksella käytettiin
oikeastaan kahdenlaista työskentelytapaa: vastavuoroista opettamista
(ts. lukupiirityöskentelyä) sekä tutkimusryhmätyöskentelyä.
Lukupiirityöskentelyä tehtiin varsin paljon, sillä tällä tavalla
kävimme kaikki kurssien kirjat läpi. Työskentely vaihteli niin,
että opetettiin pelkästään saatu alue oman kotiryhmän sisällä
ja välillä taas jokaiselle ryhmälle oli annettu yksi kirja
luettavaksi, joka opetettiin koko muulle isommalle kotiryhmälle.
Tutkimusryhmämetodia taas käytettiin kasvatussosiologian kurssilla,
jossa jokainen ryhmä sai valita jonkin tutkimusalueen. Periaatteessa
tässä yhdistyi kaksi menetelmää, edellä mainittu
tutkimusryhmämetodi, mutta myös tiedon rakentamisen yhteisö ja
tutkiva oppiminen, sillä varsinaisesti mitään kirjoja ei
tutkimusaihetta varten luettu, vaan jalkauduimme kouluihin tekemään
pikkututkimuksiamme käytännössä. Toki tutkimustuloksia myöhemmin
esitellessä viitattiin johonkin kurssilla luettuun teokseen. Venäjän
kursseilla taas käytimme enemmän projektioppimisen ja
vastavuoroisen opettamisen menetelmää ryhmätöissä.
Vastavuoroinen
opettaminen tuntuu näin jälkikäteen ajatellen olevan erittäin
mainio tapa, sillä monesti peruskoulun oppitunteja observoidessakin
opettajat käyttivät kyseistä menetelmää. Oppilaat myös
selkeästi nauttivat siitä, että saivat opettaa muille jonkin
kieliopillisen asian ja hyvin monesti tunteja seuratessa erilaisiin
kielioppivaikeuksiin syntyi näissä pienryhmissä uusia
muistisääntöjä. Kikkoja, jotka jopa opettajalle olivat täysin
uusia!
Musiikin
opetukseen tällaista monet tuskin ajattelevat voivansa käyttää.
Ehkäpä ryhmäopetuksena järjestettävissä teoria-aineissa, mutta
instrumenttiopetuksessa harvemmin. Soitonopiskelu kun mielletään
edelleen useimmiten yksinäiseksi puurtamiseksi. Ongelmakeskeinen
ratkaisu olisi kuitenkin paikallaan myös soitonopiskelussa.
Kohteeksi voi esimerkiksi ottaa jonkin kappaleen tekniset vaikeudet,
joita ryhmässä sitten pohditaan. Tai, kuten Metropolia
Ammattikorkeakoulussa tehdään, pidetään muutamana lauantaina
ohjattuja harjoittelupäiviä, joissa tauoilla keskustellaan ja
vaihdetaan ajatuksia harjoittelusta. Tämäkin voidaan mieltää
ryhmässä oppimiseksi, vaikka jokainen siinä periaatteessa
toimiikin yksin. Tilannetta voitaisiin ehkä kutsua argumentoivaksi
keskusteluksi tai tutkivaksi puheeksi. Ryhmätöitä päivissä ei
ole koskaan teetetty, mutta ei se mahdotontakaan olisi pienellä
päiväjärjestyksen muokkaamisella. Loppujen lopuksi, mihin kohtaan
voimme vetää rajan ja sanoa: tämä ei ole ryhmässä
oppimista ja tämä taas on?
Tynjälä, Päivi (1999): Oppiminen tiedon rakentamisena. Konstruktivistisen oppimiskäsityksen perusteita. Helsinki: Kirjayhtymä.