Ryhmäopetusta? Musiikissako?

Ryhmäoppimisessa on paljon sekä hyviä että huonoja puolia. Ryhmässä oppiminen entisestään kehittää sosiaalisia taitoja, mutta se saattaa myös turhauttaa toisia opiskelijoita. Toiset kun pitävät enemmän yksin opiskelemisesta. Itse useimmiten kuulun tähän mieluummin yksin opiskelevien ryhmään, sillä varsinkin yläasteaikoina ryhmätyöskentely oli turhauttavaa ja monesti vain laski motivaatiota. Ryhmässä oppimista voi ajatella myös verkostoitumisen kannalta, sillä tällöin opiskelijoiden on pakko olla kontaktissa toistensa kanssa, jota ei välttämättä normaalissa luento-opetuksessa tapahdu. Lisäksi täytyy nostaa esille sellainen seikka, että ryhmätyöskentelyssä oppiminen on laaja-alaisempaa, sillä esittämiään ajatuksia joutuu argumentoimaan. Toisaalta kuulee toisenlaisia näkökulmia, jotka edelleen puskevat ajattelemaan.

Opiskelessani Jyväskylän yliopistossa tällaista ryhmässä oppimista tai pikemminkin ryhmätyöskentelyä käytettiin melko paljon paitsi Opettajankoulutuslaitoksella myös pääaineeni venäjän kielen ja kulttuurin kursseilla. Opettajakoulutuslaitoksella käytettiin oikeastaan kahdenlaista työskentelytapaa: vastavuoroista opettamista (ts. lukupiirityöskentelyä) sekä tutkimusryhmätyöskentelyä. Lukupiirityöskentelyä tehtiin varsin paljon, sillä tällä tavalla kävimme kaikki kurssien kirjat läpi. Työskentely vaihteli niin, että opetettiin pelkästään saatu alue oman kotiryhmän sisällä ja välillä taas jokaiselle ryhmälle oli annettu yksi kirja luettavaksi, joka opetettiin koko muulle isommalle kotiryhmälle. Tutkimusryhmämetodia taas käytettiin kasvatussosiologian kurssilla, jossa jokainen ryhmä sai valita jonkin tutkimusalueen. Periaatteessa tässä yhdistyi kaksi menetelmää, edellä mainittu tutkimusryhmämetodi, mutta myös tiedon rakentamisen yhteisö ja tutkiva oppiminen, sillä varsinaisesti mitään kirjoja ei tutkimusaihetta varten luettu, vaan jalkauduimme kouluihin tekemään pikkututkimuksiamme käytännössä. Toki tutkimustuloksia myöhemmin esitellessä viitattiin johonkin kurssilla luettuun teokseen. Venäjän kursseilla taas käytimme enemmän projektioppimisen ja vastavuoroisen opettamisen menetelmää ryhmätöissä.

Vastavuoroinen opettaminen tuntuu näin jälkikäteen ajatellen olevan erittäin mainio tapa, sillä monesti peruskoulun oppitunteja observoidessakin opettajat käyttivät kyseistä menetelmää. Oppilaat myös selkeästi nauttivat siitä, että saivat opettaa muille jonkin kieliopillisen asian ja hyvin monesti tunteja seuratessa erilaisiin kielioppivaikeuksiin syntyi näissä pienryhmissä uusia muistisääntöjä. Kikkoja, jotka jopa opettajalle olivat täysin uusia!

Musiikin opetukseen tällaista monet tuskin ajattelevat voivansa käyttää. Ehkäpä ryhmäopetuksena järjestettävissä teoria-aineissa, mutta instrumenttiopetuksessa harvemmin. Soitonopiskelu kun mielletään edelleen useimmiten yksinäiseksi puurtamiseksi. Ongelmakeskeinen ratkaisu olisi kuitenkin paikallaan myös soitonopiskelussa. Kohteeksi voi esimerkiksi ottaa jonkin kappaleen tekniset vaikeudet, joita ryhmässä sitten pohditaan. Tai, kuten Metropolia Ammattikorkeakoulussa tehdään, pidetään muutamana lauantaina ohjattuja harjoittelupäiviä, joissa tauoilla keskustellaan ja vaihdetaan ajatuksia harjoittelusta. Tämäkin voidaan mieltää ryhmässä oppimiseksi, vaikka jokainen siinä periaatteessa toimiikin yksin. Tilannetta voitaisiin ehkä kutsua argumentoivaksi keskusteluksi tai tutkivaksi puheeksi. Ryhmätöitä päivissä ei ole koskaan teetetty, mutta ei se mahdotontakaan olisi pienellä päiväjärjestyksen muokkaamisella. Loppujen lopuksi, mihin kohtaan voimme vetää rajan ja sanoa: tämä ei ole ryhmässä oppimista ja tämä taas on?

Ajatusten pohjalla:
Tynjälä, Päivi (1999): Oppiminen tiedon rakentamisena. Konstruktivistisen oppimiskäsityksen perusteita. Helsinki: Kirjayhtymä.