Näkökulma musiikkiopistotyöhön

Teoksessaan Maan korvessa kulkevi - Johdatus postmoderniin musiikkipedagogiikkaan (Turun yliopisto, 2004) Kimmo Lehtonen tarkastelee suomalaisen musiikkikoulutuksen nykytilaa hiukan kritisoivaankin sävyyn. Kuten Lehtonen johdannossaan toteaa, 

”kirja koskee kaikkia musiikkioppilaitospedagogiikan kanssa tekemisissä olevia ja haastaa pedagogit kriittiseen ajatteluun ja omien vakiintuneiden ajattelutapojen uudelleen arviointiin” (s. 7). 

Kantavaksi teemaksi Lehtosen kirjassa nousee ajatus ihmisen hauraudesta ja musiikin vahvasta vaikutuksesta ihmisen persoonallisuuteen, sekä kaikkien oikeudesta musiikkiin. Suomalaista musiikkikoulutusjärjestelmää on jo uudistettu kirjan julkaisun jälkeen, mutta itse näen edelleen hyvin ne ongelmat, joita Lehtonen kirjassaan esittää koskien musiikkipedagogiikkaa ja musiikkiin liittyviä perinteitä Suomessa.

Lehtonen tuo jo alkumetreillä kirjassaan selkeästi esille sen, kuinka musiikkikoulutus on Suomessa painottunut väärään suuntaan: ammattilaisuuteen pyrkimiseen. Lehtosen mielestä nykyisenlainen musiikkikoulutusjärjestelmä pyrkii kouluttamaan nimenomaan tulevaisuuden musiikin ammattilaisia, ei niinkään tukemaan ihmisten musiikkiharrastusta ja tätä kautta myös heidän henkistä kasvuaan. Allekirjoitan monia Lehtosen ajatuksia, ja kirja kokonaisuudessaan pisti ainakin minut pohtimaan omaa suhdettani musiikkiin. Lehtonen tunnetaan Suomessa musiikkiterapeuttien keskuudessa uranuurtajana, ja tätä kautta hänen näkökulmansa musiikkikasvatukseen on varsin tärkeä. Lehtonen käsitteleekin monessa luvussa musiikinharrastajien suhdetta musiikkiin ja sen vaikutusta heidän persoonansa kehittymiseen, vuorovaikutustaitoihin sekä itsetuntoon.

Näiden kahden teeman lisäksi Lehtonen käsittelee myös musiikkikoulutusjärjestelmän jäykkyyttä ja muuttumattomuutta, paikoitellen jopa järjestelmän kyvyttömyyttä sietää kritiikkiä. Toisaalta Lehtonen tuo myös esille, kuinka koulutusjärjestelmällä ei ole, osittain pedagogien pedagogisen ammattitaidon puutteen vuoksi, tähän päivään saakka ollut kovinkaan suurta kykyä itsereflektointiin. Musiikin saralla vallitsee edelleen suuri joukko käsityksiä, jotka on jo aikoja sitten tieteellisesti todistettu vääriksi. Tästä voidaan pitää hyvänä esimerkkinä Lehtosen mainitsemaa tunnetun viulupedagogin Lajos Garamin kirjaa Lahjakkaan viulistin kasvatus. Lehtonen toteaa kirjassaan myös, miten Suomessa paikoitellen harjoitetaan Sibelius-Akatemiaa edeltäneen Helsingin musiikkiopistosta perittyjä opetusmetodeja. Kirjassaan Lehtonen paitsi nostaa esille ongelmia, antaa näihin myös ratkaisuehdotuksia sekä pohtii, missä ongelmat ovat muodostuneet.

Lehtosen kirjassa on paljon ajatuksia, joita on hyvä pohtia ja pyrkiä soveltamaan myös omaan opetustyöhön. Teoreettisesti ajateltuna soitonopettajan, ja itse asiassa koko koulutusinstituution, olisi hyvällistä pohtia erilaisia vaihtoehtoja musiikkikoulutuksen suorittamiseen. Nykyisinhän konservatorioissa ja musiikkiopistoissa on musiikkikoulu- ja musiikkiopistoasteet sekä avoin osasto, mutta riittääkö tämä luomaan vaihtoehtoja monenlaisille harrastajille? Tutkintokäytäntöjä on viime vuosien saatossa pyritty uudistamaan, ja perustutkintojen kohdalla onkin jo luovuttu kokonaan tutkinto-nimikkeestä. Oppilaille pitäisi kuitenkin luoda mahdollisuus näyttää edistymistään myös konserteilla eikä pelkästään tutkintoja teettämällä. Toisaalta soitonopetuksessakin tulisi ottaa enemmän huomioon kasvatusnäkökulmaa. Konservatoriothan ovat eräänlaisia kasvatuslaitoksia ja niiden tehtävänä osittain siis on valmentaa opiskelijoitaan vallitsevaan yhteiskuntaan. Musiikkiopinnoissa pitäisi kannustaa oman ajattelun käyttämiseen ja vallitsevien käytäntöjen kriittiseen pohdiskeluun autoritaarisen opetuksen sijaan. Tämän suuntainen opetuskäytäntö on jo peruskouluissa vallalla, miksei siis myös musiikkiopistoissa?

Tärkein sovelluksen aihe kuitenkin on osittainen luopuminen pyrkimyksestä saada kaikista oppilaista ammattimuusikoita. Hyvin harvat musiikkipedagogit ymmärtävät, kuinka suuri psykologinen vaikutus musiikilla on ihmiseen. Tätä tietoa tulisi käyttää hyväksi myös soitonopetuksessa, sillä musiikissa ihminen altistaa täysivaltaisesti koko persoonallisuutensa. ”Musiikkikasvatuksen päämäränä tulisi ensisijaisesti olla kokonaisvaltainen ihmisenä kasvaminen” (s. 26) ja musiikkiterapeuttinen viitekehys sopii juuri tähän ajatukseen.

Musikaalisuuden käsitettä tulisi myös pohtia, sillä musiikkioppilaitosten pääsykokeissa usein käytettävä Karman musikaalisuustesti ei mittaa kokonaisvaltaisesti musikaalisuutta. On totta, että äänenkorkeuksien suhteen kuuleminen on osa musiikillista lahjakkuutta, mutta musiikillinen lahjakkuus ei ole ainoastaan äänenkorkeuksien suhteiden kuulemista. Siihen kuuluu mm. vuorovaikutustaidot, fyysinen elastisuus, yksilön temperamentti ja tunteet. Jokaisella yksilöllä näitä ominaisuuksia on. Toisella toiset ominaisuudet vain painottuvat enemmän kuin toisella. Musikaalisuuttakaan ei siis ole yhtä tietynlaista, vaan se varioi yhtä paljon kuin meitä on yksilöinä.

Mielestäni pitäisi koko lailla pyrkiä pääsemään eroon ajatuksesta, jonka eräs nuori sellisti Lehtosen luennoilla Turun yliopistossa on aikanaan tuonut julki: 

”Sellaisten joilla ei ole lahjoja on aivan turha tulla opiskelemaan musiikkia. Kyllä instrumenttiopettajan tarkoituksena on kouluttaa hyviä muusikoita ja tämähän taas lähtee siitä, että valikoi itselleen lahjakkaimmat oppilaat ja yrittää mahdollisimman nopeasti päästä eroon lahjattomista” (s. 52).

Se, että jonkun opettajan oppilaat soittavat taitavasti, ei välttämättä ole merkki hyvästä opettajasta. Hyvä opettaja saa minkälaisista lähtökohdista tahansa olevan oppilaan kehittymään niissä rajoissa, jotka kyseisellä oppilaalla ovat mahdolliset. Opettajan ammattitaidon kertoo kehityksen alun ja loppupisteen välinen matka, ei pelkkä lopputulos.

Myös opettajina toimivien pedagogiseen ammattitaitoon tulisi kiinnittää nykyistä enemmän huomiota. Musiikkialallahan vallitsee edelleen ajatus, että ollakseen hyvä opettaja täytyy olla hyvä muusikko, ja se riittää. Tämä toki edesauttaa soiton opettamista, mutta opettaminen on muutakin kuin opettajan oman taidon näyte. Omasta kokemuksesta voin kertoa, että hyvä muusikko ei välttämättä ole hyvä opettaja. Hyvä muusikko ei välttämättä osaa neuvoa oppilastaan teknisissä ongelmissa, koska muusikolla itsellään ei niitä välttämättä ole ollut. Hän ei välttämättä tiedä myöskään, mikä ylipäänsä on mahdollista lapselle tietyssä iässä. Toisaalta ilman mitään pedagogista koulutusta olevalla soitonopettajalla ei ole tietoa ja taitoa omaan itsereflektointiin. Valitettavasti tällaiseen tuskin on odotettavissa kovin suurta muutosta, mikäli samalla linjalla kanssani opiskelevia opiskelijoita on uskominen. Hyvin usein kuulee, kuinka pedagogiset opinnot ovat pakkopullaa ja miten se on poissa tärkeimmästä, harjoitteluun käytetystä ajasta. Tällaisella asenteella opiskelevat tuskin tulevat myöhemminkään uudistamaan ja kehittämään omaa pedagogista taitoaan.

Lisäksi musiikkioppilaitoksissa tulisi nähdä musiikki nykyistä huomattavasti laajemmassa näkövinkkelissä. Lehtonen peräänkuuluttaa kirjassaan muun muassa musiikkipsykologian ja -filosofian opetusta musiikkioppilaitoksissa. Miksi näitä aineita ei sisällytetä niin kutsuttuihin yleisiin aineisiin? Musiikkipsykologian tai -filosofian ei välttämättä tarvitsisi olla pakollisia kursseja, vaan ne voisivat olla vaihtoehtoisia korvaavia kursseja, jotka kelpaisivat esimerkiksi musiikkiopistoasteen päästötodistuksen saamiseen. Ne kuitenkin auttaisivat opiskelijoita kehittymään niin musiikillisesti kuin ihmisinäkin, ja toisivat musiikkia lähemmäs sitä maailmaa, jossa me suurimman osan ajasta elämme.

Miten näitä Lehtosen tuomia näkökulmia voisi soveltaa omaan opetukseensa? Kuten jo rivien välistä ehkä on voinut lukeakin, suurin askel on selvä asenteen muutos musiikkia kohtaan. Musiikki on kaikkien oikeus, ja jokainen ihminen on musikaalinen, olisihan elämä täysin mahdotonta ilman jonkinlaista musikaalisuutta. Olen jo vuosia pohtinut sitä ongelmaa, jonka erilaiset tavoitteet opiskelussa eri opiskelijoiden kanssa aiheuttavat. Soitonopetuksessa ongelman selättämisen luulisi olevan hyvinkin helppoa sen yksilöopetuksen luonteen vuoksi. Soittamiseen kuitenkin liittyy monenlaisia asioita. Tällä hetkellä olen päätynyt siihen, että olipa oppilaalla tähtäimenään ammattiura musiikin saralla tai pelkästään ilon saaminen, jonkinlainen tekninen osaaminen molemmissa tapauksissa olisi suotavaa. Ongelma onkin lähinnä se, kuinka paljon eri tavoitteilla olevilta oppilailta voidaan vaatia ilman, että motivaatio kärsii liikaa.

Esimerkiksi tekniikan opetuksen kohdalla on hyvä opetella erilaisilla pohjaharjoituksilla niitä teknisiä asioita, joita kappaleissa on. Näiden tekniikkaharjoitusten ei kuitenkaan tarvitse olla kaikkien tuntemia Kreutzerin etydejä tahi muita puuduttavia harjoituksia. Tässä kohtaa voi ottaa myös opiskelijan toiveita huomioon esimerkiksi musiikkityylin suhteen, ja toisaalta myös naamioida harjoituksia kiinnostavampaan muotoon. Toisaalta läheisempi vuorovaikutus oppilaan kanssa ja oppilaan vastuun lisääminen omasta oppimisestaan saattaisi auttaa asiassa. Opettajan suurin vihollinenhan ei ole lahjaton oppilas vaan oppilas, jolla ei ole motivaatiota. Opettajan tulee siis kyetä ylläpitämään ja ruokkimaan oppilaidensa motivaatiota. Tämä on hankalaa, sillä meitä ihmisyksilöitä on moneen junaan, mutta uskon tässä kohtaa pedagogisen teoreettisen tiedon auttavan opettajaa suunnattomasti.

Opettajan tulisi myös muistaa, että elämää on ilman musiikkiakin. Varsinkin nuoruudessa maailmaa halutaan kokea kattavasti ja omistautuminen pelkästään musiikille ei ole välttämättä hyväksi edes yksilön henkisen kehityksen kannalta. Toisaalta opettajan tulisi kyetä linkittämään musiikissa tarvittavia taitoja muuhun elämään. Esimerkiksi harjoittelussa tarvittavia taitoja tai ominaisuuksia, kuten pitkäjänteisyyttä, keskittyneisyyttä ja suunnitelmallisuutta, ihminen tarvitsee myös muilla elämänalueillaan, ja tämä opetuksessa olisi hyvä tuoda esille. Ja kuten jo aiemmin on todettu, musikaalisuus voi varioida ilmiasuaan. Musikaalisuuden mytologiasta puhuessaan Lehtonen kertoo esimerkin, jossa kahden muusikon lapset, jotka selvästi olivat hyvin musikaalisia, olivat kiinnostuneita enemmän skeittilaudan kanssa leikkimisestä kuin pianon soittamisesta. Lehtonen tuokin esille, miten molemmat harrastukset, skeittailu ja pianonsoitto, ovat pohjimmiltaan musikaaliseen toimintaan pohjaavia. ”Skeittirampilla on hallittava monimutkaisia ja nopeasti vaihtuvia liikesarjoja, rytmejä ja ennakointeja, jotka vähitellen tallentuvat lihasmuistiin” (s. 82). Aivan samoja asioita minkä tahansa instrumentin soittaminen vaatii.

Soitonopettajan vastuulla on myös oppilaidensa musiikillisen yleissivistyksen lisääminen, joka ei Lehtosen mielestä pääty oman instrumentin mestareiden tai perusohjelmiston tietoon. Tähän liittyy myös psykologinen ja filosofinen tausta sekä erilaisten teoria-aineiden linkittäminen soittoon. Jopa jonkinlainen käsitys eri kielistä ja siitä, mitä kieltä säveltäjä on puhunut, saattaa hyvinkin auttaa ja pitää mielenkiintoa yllä harrastusta kohtaan. Erään Metropolia-orkesterin periodin aikana tutustuin ajatukseen, miten säveltäjien puhuman äidinkielen voi havaita musiikista. Periodimme kapellimestari mainitsi esimerkkeinä esimerkiksi saksalaisen, englantilaisen ja amerikkalaisen jazz-musiikin, mutta otti esille myös ranskalaisen ja saksalaisen barokkimusiikin ja niiden erilaisuuden, joka voidaan nähdä myös kyseisissä kielissä.

Opettajan pitäisi enemmän kysellä, mitä oppilas kappaletta soittaessaan tuntee. Tämä edesauttaa kehittämään opettajan ja oppilaan välistä vuorovaikutusta, luomaan oppilaan kannalta mieluista ohjelmistoa sekä auttaa oppilasta henkisessä kasvussa. Musiikkiterapian näkökulmaa voi helposti ja melko turvallisesti kevyesti käyttää soittotuntien pohjana. Näin ollen opettaja tuo esiin myös kasvatusnäkökulman, joka tuntuu musiikin koulutuksessa tyystin unohtuneen.

Lehtonen nostaa kirjassaan mielestäni hyvin tärkeitä näkökulmia nykyisestä musiikin koulutusjärjestelmästä. Kuten Lehtonen toteaa, musiikkikoulutusta on Suomessa tutkittu varsin vähän ja näin ollen se ei ole voinut kovinkaan paljoa kehittyä. Kriittisyys toisaalta myös muodostuu Lehtosen kirjan ongelmaksi, sillä monet musiikkipedagogeina toimivat muusikot todennäköisesti pitävät Lehtosen kirjoittelua katkeroituneen ja epäonnistuneen muusikon huuhaana. Osa tekstistä voi sitä ollakin, mutta on tärkeää, että tätäkin asiaa tarkastellaan monelta eri kantilta. Näin voidaan varmistaa alan optimaalisin kehitys parempaan suuntaan.

Soitonopetuksen alalla on muutenkin varsin vähän kirjoja, liittyivätpä ne sitten yleisesti musiikkipedagogiikkaan tai instrumenttikohtaisiin didaktisiin seikkoihin. Viulunsoiton saralla perusteoksina pidetään yhtä satoja vuosia vanhoja kirjoituksia, hyvänä esimerkkinä Leopold Mozartin kirja viulunsoiton opetuksesta. Lehtosen kirja tuo siis tarvittavaa modernia tuulahdusta jo ummehtuneisiinkiin pedagogisiin aatoksiin alalla, sillä ”musiikkioppilaitosten pedagogiset käytännöt pohjautuvat vahvasti epäteoreettiseen ja käsityömäiseen käytäntöön” (s. 120). Lehtonen pitää johdannossaan antamansa lupauksen ja nostaa mustan kissan pöydälle kaikkien nähtäväksi ja ihmeteltäväksi.