Lapsen ja aikuisen välinen vuorovaikutus soittotunnilla

Vuorovaikutuksen synty ja sen tukeminen

Vuorovaikutuksen syntyyn vaikuttavat useat erilaiset ja osittain jopa toisistaan riippumattomat tekijät, olipa kyse sitten ryhmässä tapahtuvasta vuorovaikutuksesta tai oppilaan ja opettajan kahdenkeskisestä vuorovaikutuksesta. Kuten Jauhiainen ja Eskola toteavat kirjassaan Ryhmäilmiö (1994: 26, 31) vuorovaikutukseen vaikuttaa muun muassa valtakulttuuri sosialisaation kautta. Jokainen yksilöhän esittelee toiminnassaan paitsi yhteiskunnallisesti yleisesti hyväksyttyjä normeja myös oman taustaryhmänsä ja alakulttuurinsa arvoja ja elämäntapaa. Toisaalta myös yksilön elämäntilanne vaikuttaa hänen osuuteensa vuorovaikutuksessa. Vaikka Jauhiainen ja Eskola käsittelevätkin nimenomaan ryhmätoimintaa, voi heidän esitettämiään kuvauksia ryhmäntoiminnasta soveltaa myös soitonopetuksessa tapahtuvaan vuorovaikutukseen. Keltikangas-Järvinen osuvasti toteaakin, että ”lapsen ensisijaista kasvattamista on --- vuorovaikutus lapsen kanssa” (1994: 115).

Myös temperamentti vaikuttaa hyvin suuressa määrin vuorovaikutuksen syntyyn. Temperamentti vaikuttaa siihen, miten yksilö oppii, ja toisaalta osittain myös siihen, miten hän käyttäytyy. Koska soittotunnit ovat opetustilanteita, on tällä hyvin suuri merkitys tunnilla tapahtuvaan vuorovaikutukseen, sillä oppiminen on kyseisen vuorovaikutussuhteen päämäärä, ja opettaja ja oppilas pyrkivät tavoitteeseen joskus hyvinkin erilaisilla temperamenteilla. On tehty tutkimuksia, joiden mukaan opettaja on suuremmassa vuorovaikutuksessa omasta mielestään positiivisen temperamentin omaavan oppilaan kanssa. Keoghin tekemien tutkimusten mukaan oppilaan temperamentti ei vaikuta ainoastaan vuorovaikutuksen määrään vaan myös sen laatuun. Positiivisen temperamentin omaavien oppilaiden, eli toisin sanoen oppilaiden, joista opettajat pitävät, kanssa vuorovaikutus on määrällisesti suurempaa ja laadullisesti parempaa. (Keltikangas-Järvinen 2008: 15–20, 149, 150).

Vuorovaikutus siis koostuu yksilöiden vuorovaikutusteoista. Ne voivat olla sanallisia ilmaisuja tai sanattomia tekoja, kuten eleitä, ilmeitä ja liikkeitä. Sanattomat teot ovat merkitykseltään yhtä tärkeitä kuin sanallisetkin, mikä käy hyvin ilmi Lehtosen esittämästä Heimo Haiton muistelmasta: 
”Olin päivisin yksin kotona harjoittelemassa ja sain kokea, että jos pysähdyin hetkeksikään harjoituksissani, avain kääntyi avaimenreiässä ja astui professori Sirpo. Jos minulla ei ollut viulua kädessä, hänen katseensa puhui enemmän kuin tuhat sanaa.” (2004: 122). (Jauhiainen & Lehtonen 1994: 71).

Vuorovaikutuksen syntyä ja itse vuorovaikutusta opettaja voi helposti tukea kiinnittämällä huomiota omaan osuuteensa soittotunnilla tapahtuvassa vuorovaikutuksessa. Koska temperamentilla on hyvin suuri merkitys vuorovaikutuksessa, olisi opettajan hyvä selvittää omat temperamenttipiirteensä. Opettajahan usein opettaa tavalla, jolla on itse parhaiten oppinut. Koska oppilailla ei välttämättä kuitenkaan ole samanlaista kimppua temperamenttipiirteitä, tulisi opettajan ottaa tämä huomioon. Keltikangas-Järvinen (2008: 148) toteaa opettajan käsityksen oppilaan vaikean käytöksen syistä vaikuttavan myös opettajan suhtautumiseen ja vaikean oppilaan herättämien negatiivisten tunteiden määrään opettajassa. Opettajan tulisi siis harrastaa itsereflektiota eli tietoista ja kriittistä syventymistä oman toimintansa tarkasteluun. Oppilaan herättämistä negatiivisista tunteista huolimatta opettajan tulee suhtautua oppilaaseensa positiivisesti ja ymmärtäväisesti. (Jauhiainen & Lehtonen 1994: 16, Keltikangas-Järvinen 1994: 122).

Opettaja voi tukea vuorovaikutuksen positiivisia puolia ottamalla huomioon paitsi oppilaan myös oman elämäntilanteensa tuomat ongelmat. Jauhiainen ja Lehtonen (1994: 76) toteavatkin vuorovaikutuksen edellyttävän aina tulkintaa. Ihmiset eivät vuorovaikutuksessa reagoi toistensa tekoihin vaan teoista tehtyihin tulkittuihin merkityksiin. Sekä oppilaan että opettajan tulee asettua vuorotellen toistensa rooleihin, jotta vuorovaikutuksessa syntyvät virheelliset tulkinnat saataisiin mahdollisimman minimiin.

Yksinkertaisesti ja lyhyesti todettuna opettaja tukee vuorovaikutuksen syntyä helposti kehumalla tai kiittämällä lasta ja hymyilemällä lapselle. Keltikangas-Järvisen (1994: 133) mukaan näillä on tärkeä merkitys lapsen psyykkisessä kehityksessä, joka kuitenkin on yhteydessä myös lapsen tekoihin vuorovaikutustilanteissa.


Vuorovaikutus ja lapsen ikä

Lapsen ikä vaikuttaa vuorovaikutukseen hyvin suuressa määrin. Lapsen kielellinen ymmärtäminen ei toisaalta vielä ole kehittynyt täysiin mittoihinsa, ja lapsen ja aikuisen välillä vallitsee maailmankatsomuksen kohdalla paikoitellen hyvinkin suuri kuilu. Lisäksi täytyy muistaa, että lapsen ja aikuisen välillä, varsinkin pienten lasten kanssa, on selvä autoritäärinen suhde. Aikuinen on ikään kuin johtajan roolissa.

Lapsen ikä tulee siis ottaa tietoisesti huomioon tunnilla käytävää vuorovaikutusta ajatellen. Esimerkiksi tehtävänannot ja soittoteknisten asioiden opettaminen pienelle lapselle saattaa olla hyvinkin haastavaa, mikäli soitonopettaja, aikuinen, ei kykene erottamaan lapsen maailman erilaisuutta ja lapsen kielen kehityksen keskeneräisyyttä. Kouluikäisen lapsen sanavarasto on toki kehittynyt paljon, mutta lapsi ei silti vielä ymmärrä abstrakteja käsitteitä (Kronqvist & Pulkkinen 2007: 136–140).

Jauhiainen ja Eskola (1994: 79) puhuvat siitä, kuinka ryhmä tarvitsee selkeää viestintää lähettäjän ja viestin saajan välillä ryhmän toimintakyvyn säilyttämiseksi. Sama pätee mielestäni myös aikuisen ja lapsen välisessä kommunikaatiossa, ja Jauhiaisen ja Eskolan esimerkkiä voidaan perustellusti soveltaa, sillä kirjassa esitellyistä tapauksista toinen käsittelee nimenomaan peruskoulun toista luokkaa. Kuten todettua, lapsen kanssa kommunikoidessa viestinnän tulee olla hyvin selkeää ja peittelemätöntä, jotta lapsi varmasti täysin ymmärtää vuorovaikutuksen tarkoituksen. Toisaalta lapset myös havaitsevat herkästi aikuisten salamyhkäisyyttä, joka ei välttämättä ole lapselle itselleen tai lapsen ja aikuisen väliselle vuorovaikutukselle hedelmällistä.

Opettajan ollessa vuorovaikutuksessa lapsen kanssa, on hyvin tärkeää tiedostaa myös temperamenttipiirteistä johtuva erilaisuus. Lasten persoonallisuus on vasta alkutekijöissään ja kehittymässä. Tällöin temperamenttipiirteiden vaikutus lapsen käytökseen ja kommunikointiin muiden ihmisten kanssa on todella merkittävä, sillä lapsi ei vielä ole täysin oppinut hallitsemaan omaa käytöstään, eikä kasvatus toisaalta ole pyöristänyt temperamenttipiirteiden kulmia. Opettajan ja oppilaan erilainen temperamenttipiirteiden kimppu näkyy selkeämmin myös vuorovaikutuksessa. (Keltikangas-Järvinen 2008).

Opettajan tulisi muutoinkin olla perillä oppilaidensa psykologisesta kehityksestä. Siitä, missä vaiheessa suurin osa tietyn ikäisistä lapsista on, mutta toisaalta kyetä myös tunnistamaan kehityksestä niin sanotusti jäljessä tai edellä olevat oppilaansa. Soitonopettajat ovat kasvattajia siinä missä lapsen omat vanhemmat tai peruskoulun opettajatkin. Vuorovaikutus on samalla paitsi pelkästään vuorovaikutusta myös kasvatustilanne. Tästä syystä soitonopettajan olisi hyvä tietää lapsen kehityksestä riittävästi, jotta hän kykenee ohjaamaan lasta ”kehityskriiseissä” oikeaan suuntaan ja toisaalta antamaan vastuuta lapselle. (Kronqvist & Pulkkinen 2007: 148–150).

Lähteet:

Jauhiainen, R. & Eskola, M. (1994): Ryhmäilmiö. Ensimmäinen painos. Juva: WSOY.

Keltikangas-Järvinen, L. (1994): Aggressiivinen lapsi – Miten ohjata lapsen persoonallisuuden kehitystä. Neljäs painos. Keuruu: Otava.


Keltikangas-Järvinen, L. (2008): Temperamentti ja koulumenestys. Toinen painos. Juva: WSOY.

Kronqvist, E.-L. & Pulkkinen, M.-L. (2007): Kehityspsykologia – Matkalla muutokseen. Ensimmäinen painos. Helsinki: WSOY.

Lehtonen, K. (2004): Maan korvessa kulkevi – Johdatus postmoderniin musiikkipedagogiikkaan. Turku: Turun yliopiston kasvatustieteiden laitos. Turun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnan julkaisuja B:73.

Suositut postaukset